Ihan hetsillään on taas aika hypätä lentokoneeseen ja Bostoniin Infant –Parent Mental Health – opintojen pariin. Aika asettua opiskelijan rooliin ja humahtaa hetkeksi amerikkalaiseen kulttuuriin. Yhtä aikaa se on innostavaa, jännittävää sekä outoa. Vaikkakin amerikkalainen kulttuuri voi osin tuntua hyvinkin tutulta elokuvien ja tv-sarjojen ja aikaisempien matkojen sekä ystävien kautta, niin kuitenkin erot yllättävät… ja toisaalta eivät. Esimerkiksi bostonilainen liikennekulttuuri on osoittautunut haasteeksi, mutta siitä ehkä joskus toiste.

Koulutuksessa on tähän asti luennoitu ja keskusteltu paljon kulttuureista, kulttuurieroista ja niiden tuntemisen merkityksestä kun työskentelee pikkulapsiperheiden kanssa. Esimerkit ovat olleet mm. Perusta, Afrikan eri osista, joten erot vaikkapa varhaisen vuorovaikutuksen tiimoilta ovat olleet merkittäviä. Kiintymyssuhde teoria kuvaa länsimaista käsitystämme varhaisvaiheista ja pohjautuu niihin olosuhteisiin, joihin lapset täällä syntyvät. Meitä on ravisteltu katsomaan omia oppejamme myös toisenlaisista näkökulmista. Se on ollut haastavaa ja virkistävää.

Lauantaisin ja sunnuntaisin meillä on niin sanottu ”working lunch”, jolloin pienryhmissä keskustelemme siihenastisista luennoista ja tutustumme toisiimme ja kouluttajiin paremmin yhdessä ruokaillen pyöreän pöydän ympärillä. Jokaista pyöreän pöydän keskustelua johtaa joku kouluttajistamme ja ryhmien kokoonpanot vaihtuvat joka koulutusviikonloppu. Maaliskuisena lauantaina aiheeksi nousivat kulttuurierot, osaksi luentojen pohjalta ja osaksi koska pöydässä istui kolme Euroopassa syntynyttä ja yksi kanadalainen neljän amerikkalaisen lisäksi.

Keskustelu polveili alkuun monenlaisissa teemoissa kulttuurien ympärillä. Jossain vaiheessa Euroopassa syntynyt, Yhdysvalloissa työskentelevä ryhmäläinen otti puheeksi fyysiseen kuritukseen liittyen vaikeutensa ymmärtää sen hyväksymistä USA:ssa. Tästä seurasi mielenkiintoinen keskustelu, jossa toisaalta hämmästeltiin sitä, että esim. Suomessa ruumiillinen kuritus on lailla kielletty ja toisaalta sitä, miten joissain kouluissa USA:ssa saa edelleen harrastaa planking-nimistä ruumiillista rangaistusta oppilaisiin. Lapseen kohdistuvaan kuritukseen on ilmeisesti yhtenä nyrkkisääntönä (pun intended) se, että ei jää jälkiä tai että paljas iho ei koske suoraan paljaaseen ihoon. Säädökset vaihtelevat osavaltioittain.

Pöydän ympärillä oltiin kovin kiinnostuneita siitä, millaista koulutusta vanhemmille tarjottiin ruumiillisen kurittamisen vaihtoehdoista. Olin tästä hieman hämilläni, mutta yritin selittää neuvola ja perheneuvola systeemiämme yhtenä ratkaisuna siihen, miten laki ei ole vain painettu sana, vaan on vaikuttanut asenteisiin ja vallinneeseen kulttuuriin. Lopulta keskustelu loppui melko lyhyeen kun eräs opiskelija totesi, että hänestä kuritusta ei voi vain kieltää, sillä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Olin kieltämättä tyrmistynyt lasten ja perheiden kanssa työskentelevän psykiatrian alan ammattilaisen tällaisesta katsonta kannasta. Voiko jollekulle todella olla epäselvää se, vahingoittaako kurittaminen lasta? Lapsen omaisesti kuvittelin kuritusväkivallan olevan asia, josta kyseisen pöydän ääressä ei ainakaan nousisi erimielisyyttä. Kuin sanattomasta sopimuksesta siirryimme ryhmänä hieman vähemmän tunteita herättäviin aiheisiin. Itse jäin pohtimaan ja tietenkin illan tullen googlaamaan aihetta enemmänkin. Tässä linkki hiljattain ilmestyneeseen tutkimukseen aiheesta:

Hämmästyin kun selvittelin Suomen tilannetta, että ruumiillisen kurituksen kieltävä laki tuli Suomessa voimaan 1984. Minulla oli voimakas mielikuva, että se olisi tapahtunut jo 70-luvun puolella. Hämärästi muistan kyllä laista heränneen keskustelun ja mieleeni on jäänyt katkelmia julkimoiden kommenteista kuritusväkivallan puolesta. Kyseinen laki on ollut voimassa 32 vuotta ja vaikka edelleenkin osa lapsista joutuu Suomessakin kuritusväkivallan uhriksi on etenkin asenteiden muutos ollut merkittävä. 2014 julkistetussa Lastensuojelun keskusliiton tutkimuksessa piiskaaminen on jäänyt jo kokonaan pois vanhempien kurinpitotoimenpiteiden listalta. Toki vaikkapa lapsen tukistaminen on vielä liian useassa perheessä käytössä ja lapsia myös pahoinpidellään, mutta väittäisin, että kovin helpolla ei löydy henkilöä joka tätä tapaa puolustaisi hyödyllisenä ja haitattomana. Asennemuutos on merkittävä. Nyt lapsiaan kasvattavista vanhemmista yhä harvempi on itse joutunut ruumiillista kuritusta kokemaan ja siten muutos toivottavasti etenee sitä kohti, että myös tukkapölly, väkivallalla uhkailu ja henkinen väkivalta lasten kasvatuksessa jäävät historiaan.

Jäin pohtimaan miten tämä asennemuutos on ollut mahdollista? Koivuniemen herran käyttäminen tai sillä uhkaaminen ovat olleet osa hyväksyttyä kasvatuskulttuuriamme vielä viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Voihan olla, että lain tullessa voimaan oli enemmänkin kampanjointia ja vaihtoehtoisten tapojen opastusta, teininä tuskin siihen olisin kiinnittänyt huomiota. Tai sitten laki vain tuli voimaan ja se oli kaikkien tiedossa. Pähkäilyissäni olen päätynyt ainakin osaksi siihen, että me suomalaiset uskomme auktoriteetteja ja olemme lainkuuliaisia, siksi muutos vanhaan kulttuuriin on ollut mahdollista 30 vuodessa. Itsenäisyytemme ja vapaudentunteemme ei ole uhattuna, vaikka valtio puuttuu tapaamme kasvattaa lapsiamme. Ja onneksi puuttui! Emme ole puhtoisen viattomia tässäkään suhteessa, vaan osa lapsista kärsii edelleen väkivallasta fyysisesti ja henkisesti. Jokainen meistä voi vaikuttaa asenteisiin omalla esimerkillään ja puuttumalla kaltoin kohteluun siihen törmätessään. Kulttuurissamme lasten fyysinen koskemattomuus aikuisten rinnalla on arvo, jota tulee vaalia.