L O A D I N G

Hyväksyvä katse kohtaamisessa

Olin mukana Valtteri Raekallion immersiivisessä esitystaideteoksessa Neuromaani, joka sisälsi hyvin erityisen kontaktin osallistujien kanssa. Kyseistä kohtausta kutsuttiin tuttavallisesti ”Lahoamiseksi” ja olin siinä katkeamattomassa katsekontaktissa yhden osallistujan kanssa, vaihdellen yleensä noin kymmenestä minuutista aina yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Neuromaani

Esitys, joka perustui Jaakko Yli-Juonikkaan romaaniin, toteutettiin vanhassa Marian sairaalassa kolmessa kerroksessa, jossa joka puolella tapahtui erilaisia kohtauksia samanaikaisesti. Esiintyjät esittivät sairaalan henkilökuntaa. Osallistujat ohjattiin saapuessaan ilmoittautumaan toimistoon ja siitä odotustilaan. Sieltä henkilökunta kävi nimellä hakemassa heidät, kuin terveyskeskuksessa, ja puki heille sairaalakaavun ja antoi Mp3 soittimen sekä kuulokkeet. Oli mielenkiintoista, että kaapua pukiessa ja ohjeita annettaessa suurimmalla osalla tapahtui pieni muutos olemuksessa, jota voisi kuvata potilaan olotilaksi: hivenen alistunut, arka, ehkä epäröivä.

Kuulokkeilla pystyi kuuntelemaan kirjan tekstiä ja seuraamaan ohjeita, tai halutessaan sai myös kierrellävapaasti. Tapahtumat ympäri sairaalaa olivat absurdeja ja yllättäviä. Tein monia erilaisia kohtauksia, mm. lauloin kargyraa kurkkulaulua betonibunkkerissa neula-aivon vieressä, steppasin eliitin turmeltuneessa juhlatilassa, tein koppakuoriaislattiasoolon eri tiloissa, kuolin potilasvaatteissa äkillisesti käytävällä, josta minut kieritettiin rappuun ja portaita alas, sekä viimeisenä kohtaus yhdessä yleisön jäsenen kanssa; Lahoamisen.

Lahoaminen

Lahoamisessa menin osallistujan luokse ja kerroin että hänellä on vielä yksi tutkimus. Asetin kuulokkeet hänen korvilleen ja valitsin soittimesta Antonio Calderan aarian Per Il Mar del Pianto Mio. Hidas kaunis musiikki. Ohjeena koreografilta esiintyjälle oli pitää katkeamaton hyväksyvä katsekontakti yleisön jäseneen ja vajota tasaisesti, hyvin hitaasti alas makaamaan, niin että se kestää hieman yli musiikin ajan, käytännössä noin kuusi minuuttia. Lisäksi ohjeena oli jäädä makaamaan ”kuolleena” ja säilyttää katsekontakti niin kauan kunnes toinen lähtee pois. Harjoituksissa kysyin hieman epäillen Valtterilta, jaksaako yleisö näin pitkää hidasta kontaktia, vai lähtevätkö he kesken kaiken pois, johon hän vakuutti positiiviseen tapaansa, että hyvin menee.

Kohtaaminen

Tein lahoamisen kolmisenkymmentä kertaa ja kokemus on jäänyt mieleen ainutkertaisena. Kun oli joitain näytöksiä jo mennyt, huomasin toistuvan prosessin. Ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana osallistujilla oli epäröintiä ja harmia. Todennäköisesti mielessä on käynyt, ”Onko tämä tuijotuskilpailu?” Sen jälkeen rauhoittuminen ja noin minuutin kohdalla kasvot pehmenivät. En osaa kuvata sitä muuten kuin, että ne muuttuivat kauniimmaksi. Monelle tulivat kyyneleet silmiin ja muutama itki vuolaasti. Lähes kaikki jäivät musiikin loputtua katsekontaktiin noin viideksi minuutiksi ja pidemmäksikin aikaa. Osa seisoi koko ajan, osa lahosi mukana ja istui pitkään vieressä. Eräs osallistuja katsoi jonkin aikaa seisten, istuutui sitten alas ja oli yhteensä yli kaksikymmentä minuuttia katkeamatta kontaktissa. Vaikka ohje oli jatkaa kunnes toinen poistuu, niin olin siinä vaiheessa menettänyt jo yhden kohtauksen ja siksi poikkeuksellisesti lopetin siihen. Näytöksen jälkeen tiloissa oli baari, jossa näin kyseisen osallistujan ja menin tapaamaan selittääkseni, miksi oli pakko lähteä. Hänen vastauksensa oli ”Joo, se oli kauheaa.”

Saamani palautteen mukaan aika ei osallistujista tuntunut pitkältä eikä pitkästyttävältä, ja koin tämän saman, vaikka tein tätä seitsemän viikon ajan. Loppuun asti tämä kohtaaminen oli vangitseva ja kiinnostava.

Tein lahoamisen tuntemattomien lisäksi myös useamman tutun kanssa ja reaktiot olivat samat. Jokainen kohtaaminen oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, muutamat reaktiot persoonallisia. Eräänä kertana osallistuja oli kokenut näyttelijä. Kun olin kuollut, hän rakensi tilanteesta kymmenen minuutin performanssin huivin kanssa, jossa minua järjesteltiin ”kuolleena” eri asentoihin ja tilanteisiin. Toisella kertaa, myöskin esitystaiteilijan kanssa, viiden minuutin istumisen jälkeen hän taputti ystävällisesti olalle ja sanoi: ”Kuule mun täytyy nyt lähteä Kaupunginteatteriin.” Eräs nuori aikuinen oli hyvin kontaktissa ja jäi siihen vielä pitkäksi aikaa musiikin jälkeen, mutta hänen kasvonsa olivat täysin levolliset ja ilmeettömät. Huomionarvoista on, että kukaan ei poistunut musiikin aikana, tai heti sen loputtua, enkä kertaakaan kokenut negatiivista vastaanottoa.

Minun oli helppo arvioida kohtauksen kesto, koska tehtäväni näytöksessä oli jaettu kymmenen minuutin osioihin ja ehdin yleensä juuri ja juuri seuraavaan kohtaukseen, tai joskus se jäi kokonaan väliin.

Oma mielentilani pysyi Lahoamisessa koko esitysprosessin ajan erikoista kyllä aika samana. Olin hyvin rauhallinen ja vaikka fyysisesti niin hitaalla liikkeellä alas vaipuminen on hyvin vaativaa, koin pitkän katsekontaktin pitämisen hyvin helpoksi. Kohtaus tuntui äärimmäisen palkitsevalta ja sympatia toista kohtaan oli aito ja tuntuva, oli hän sitten tuntematon tai tuttu. Näytösten loppuessa tätä jäi kaipaamaan.

Hyväksyvä katse

Katsekontaktin tutkimuksissa mukavin kontaktin pituus on n. 2-5 sekuntia, tämän jälkeen kontakti katkaistaan ja mahdollisesti uusitaan. Yli yhdeksän sekunnin kontakti koetaan epämukavaksi.* Lahoamisessa varmasti oli hetkellisiä silmän liikkeitä, mutta subjektiivinen kokemus oli hyvin selkeästi katkeamattomasta kontaktista. Kertaakaan kukaan ei kääntänyt päätä tai silmiä selvästi pois.

Tämän poikkeuksellisen kohtaamisen mahdollisti todennäköisesti monta tekijää, joista tärkein oli mielestäni varaukseton hyväksyvä katse. Kontaktiin ei liittynyt kielen tuomaa tulkinnan varaa tai lisäaspektia. Vain hyväksyvä katse ja musiikin ja liikkeen tuoma mysteeri. Kohtaus oli esityksen lopussa, joten Valtterin mieletön esitystaidejudo oli jo horjuttanut osallistujia kahden tunnin ajan. Siinä vaiheessa katsoja oli uppoutunut Neuromaanin outoon maailmaan. Lahoaminen irtautui ympäröivästä toiminnasta kaksinkertaisessa kuplassa. Ensinnäkin osallistuja oli kuplassa oman musiikkinsa sisällä, jota minä en kuullut, lisäksi meillä oli yhteinen kupla intensiivisessä omassa kontaktissamme, jonka ympärillä pyöri muita. Tunnetila välillämme oli mielenkiintoinen.

Kontakti oli hyvin intensiivinen, mutta en siitä huolimatta koskaan imeytynyt toisen tunnetilojen vaihteluihin, vaan omaa tunnettani kuvaisi parhaiten vakaa, hyväksyvä läsnäolo. Tämä syntyi orgaanisesti alusta lähtien. Viimeisestä pääharjoituksesta lähtien noudatin vain ohjeita: hyväksyvä katse, hidas liike ja kontakti kunnes toinen poistuu.

Olen ollut kuuluisan Punchdrunk ryhmän immersiivisissä esityksissä New Yorkissa (Sleep No More) ja Lontoossa (The Burnt City). Molemmat olivat fantastisia esityksiä ja pääsin vielä otetuksi kohtauksiin, joista jäi hienoja elämyksiä. Kuitenkaan en ole vielä kohdannut tai kuullut aivan tällaisestä kohtaamista kuin Lahoaminen.

Tämä kirjoitus on syntynyt osana kohtaamisen pohdiskelusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin Yliopiston tutkimuksessa Naapuridialogien affektiiviset lähtökohdat.

*Nicola Binetti, Charlotte Harrison, Isabelle Mareschal & Alan Johnston (2017). Pupil response hazard rates predict perceived gaze durations. Scientific reports 7, 1-6

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *