L O A D I N G

Viimeisten viiden viikon aikana on ehtinyt levätä ja pohdiskella maailman menoa monelta kantilta. Lähinnä kotisohvalta, sillä olin kesäkuussa nilkkaleikkauksessa ja vielä viikon verran kuljen ”buutsi” jalassa kyynärsauvoilla. Eilen Puoliso tuunasi sauvoja, sillä kovasta käytöstä johtuen ne alkavat vedellä viimeisiään. Puolison teippaillessa jesarilla sauvoja kuntoon muistelin kaikkea kokemaani niiden kanssa.

Kyynärsauvojen tarina kanssani alkoi kolme vuotta sitten. Olin vapaaehtoistyössä Azerbaizanissa pitämässä amerikkalaisen kollegan kanssa Theraplay-kurssia. Eräänä aamuna aloitusleikin lomassa luulin astuvani jonkun muovimukin päälle kun jalkapohjan alta kuului ruts ja tuntui, että jalka kastui. Valitettavasti en ollut astunut mihinkään vaan jalkapohjasta repesi lihas. Jäitä jalkaan ja päivän opetus jatkui istualtaan. Ihana kollegani ja kurssin järjestät ja kurssilaiset pitivät minusta hyvää huolta ja iltapäivään mennessä minulle oli hankittu ikiomat kyynärsauvat. Lääkäriin menemistä ei suositeltu, se kertonee lukijalle jotakin maan tilanteesta…

Illalla lähdimme kollegani Marlon kanssa Bakun keskustaan kävelylle, kuten olimme tehneet joka ilta. Tällä kerralla kokemus oli kuitenkin aivan toisenlainen kuin aiempina iltoina. Näin jälkeenpäin sitä tunnelmaa on vaikea kuvailla, sillä siihen mitä tapahtui ei oikein usko enää itsekään. Totesin jos silloin Marlolle, että onneksi hän on mukana, muuten olisin luullut vain kuvittelevani kaiken.

Koen oloni aina vain epämukavammaksi, kyynärsauvoilla kävelyni on toki vielä epävarmaa, mutta miksi ihmiset tuijottavat? Muutama vanhempi ohjaa nopeasti lapsensa selkänsä taakse kun lähestyn. Kahdesti huomaan, että lapsi purskahtaa hätääntyneeseen itkuun minut nähdessään. Mitä pidemmälle kävelemme sitä enemmän koen saavani paheksuvia katseita ja vaivaudun lisää. Keskityn eteenpäin pääsemiseen ja juttelen samalla Marlon kanssa siitä mitä koemme juuri nyt. Hän on hämmentynyt ja samalla utelias, pahoillaan puolestani. Yhteistuumin päätämme palata nopeinta reittiä takaisin ja ravintolaan syömään menemisen sijaan ostaa jotain matkalta ja syödä asunnolla.

Tuon kävelyn jälkeen tajusimme, että emme ole nähneet Bakussa yhtään vammaista henkilöä. Olimme kouluttamassa eri tavoilla vammaisten lasten kanssa työskenteleviä ihmisiä ja myöhemmin kävimme myös yhdessä vammaisten lasten laitoksessa. Jaoimme kokemuksemme kurssilaisten kanssa ja he kertoivat kohtaavansa samanlaista kohtelua kun käyvät vaikkapa asioilla hoitamiensa lasten kanssa. Tapana on, että vammaiset ja sairaat pysyttelevät sisätiloissa, poissa silmistä. Muutos on kuitenkin pikkuhiljaa tulossa, näin ainakin he toivoivat ja uskoivat.

Viikko Bakussa oli antoisa, mutta raskas monella tapaa, joten odotin kotiin paluuta kovasti. Perheeni oli toisella paikkakunnalla kun tulin kotiin, joten kentällä ei ollut ketään vastassa. Ajattelin, että onneksi tulen Suomeen, saan varmasti hyvää kohtelua ja ainakin voin asioida omalla äidinkielelläni. Vaihdoin konetta Turkissa, missä sain apua henkilökunnalta ja kanssamatkustajilta ja se tuntui todella mukavalta. Suomeen laskeutuessa meiltä tarkistettiin passit kahden rajavartioston henkilön voimin jo koneesta noustessa. Liikuin hitaasti kyynärsauvojen kanssa, etenkin kun minulla oli käsimatkatavaralaukku. Muut koneesta tulleet siis ohittivat ja köpöttelin itsekseni pitkää käytävää kohti matkatavaroiden noutoa. Samat rajavartioston henkilöt, jotka olivat olleet passeja tarkistamassa, kävelivät ohitseni. Toinen vilkaisi vaivalloista taivallustani, naurahti ja he porhalsivat ohi. Siinä kohtaa meinasi päästä itku. Ei ehkä kuulu työnkuvaan, mutta olisiko voinut tarjota apua? Matkatavaroiden noutopaikassa en nähnyt lentokenttähenkilökuntaa, jolta olisi voinut pyytää apua, joten pärjäsin itse . Onneksi taksikuskiksi sattui mukava ja palveluhenkinen nuori mies, joka toi ihan kotioven eteen ja kantoi laukkuni meille sisään asti. Tarkoitukseni oli laittaa palautetta lentokentälle, mutta paluusta seuraava viikko kului melko lailla tiiviisti lääkärikäynneillä ja muita asioita hoitaessa, joten se jäi. Sitä kadun.

No, sauvat jäivät tuosta reissusta muistoksi. Valitettavasti niille tuli käyttö heti seuraavan kesänä kun tapaturmaisesti satutin nilkan ja ranteen. Jouduin tosin pärjäämään yhdellä sauvalla kun toinen käsi oli kipsissä. Nyt oli onneksi perhe koko ajan apuna ja tarvitsin sauvaa vain vähän aikaa.

Tänä keväänä selvisi, että nilkka ei sitten ollutkaan vain nyrjähtänyt ja sen kuntoon saattamiseen tarvittiin leikkaus. Taas tuli käyttöä kyynärsauvoille. Kokemuksia on kertynyt tältä kesältä monenlaisia, paljon olen saanut apua ja huomaavaisuutta osakseni. Kuitenkin tuntuu, että parantamisen varaakin on. En mielelläni liiku sauvojen kanssa väkijoukoissa, sillä mm. kaupassa olen meinannut lentää kumoon kun jollakulla on kiire johonkin. Mielenkiintoista on myös kun ihmiset huomaavat tilani ja jähmettyvät toimintakyvyttömiksi. Olen ilmeisen shokeeraava ilmestys. Mainioita ovat pienet lapset, jotka katsovat häpeilemättä ja kysyvät vanhemmiltaan mikä minulla on. Minut sai hymyilemään erityisesti pieni poika, jonka äiti ilmeisesti yritti estää poikaa tuijottamasta ja poika heläytti kovaa ja kirkkaasti ”mutta kun mä haluun nähdä ton tädin jalan!”. Toisessa kaupassa jäin hetkeksi kärryjen kanssa yksin Puolison hakiessa jotain ja isohkon maahanmuuttaja perheen äiti teki eleillään selväksi, että haluaisi auttaa mutta ei tiedä miten. Minä sitten kommunikoin takaisin, että ei hätää mieheni on tuolla ja heidän helpotuksensa oli hellyttävää.

Viikon päästä käyskentelen taas ilman apuvälineitä. Ajatus on helpottava, mutta samalla ajattelen, että tämä ja nuo aikaisemmat kokemukset ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Toki rehellisesti voin sanoa, että mieluummin käyskentelisin kesäisessä metsässä ihan tavallisesti, mutta välillä on hyvä tutkailla maailmanmenoa toisellakin tapaa. En voi väittää kykeneväni eläytymään kenenkään toisen asemaan, mutta uskoisin näistä kyynärsauvakesistä olevan jotain hyötyä erilaisuuden kokemuksen havainnollistumiseen. Kunpa se tarkoittaisi, että jaksaisin olla kärsivällisempi pieniä ja isompia asiakkaitani kohtaan uusien asioiden äärellä ja huomaisin tarjota apuani herkemmin muuallakin arjessa. Itseäni varten olen pyrkinyt oppimaan avun pyytämisen taitoa, MinäItse kun ei aina riitä eikä sen tarvitsekaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *