21. tammikuuta on kansainvälinen halauspäivä. Kuulin siitä ensimmäisen kerran vuosi sitten saadessani pyynnön tulla haastateltavaksi Huomenta Suomen lähetykseen aiheesta. Tärkeä aihe, hauskaa ja hienoa, että sille on oma päiväkin!
Kosketus ja sen merkitys ovat mukavan tasaisesti esillä mediassa ja sitä kautta sosiaalisessa mediassa. Mahtavaa, olen ajatellut jokaista juttua lukiessani tai videota katsellessa. On niin tärkeää kirjoittaa, puhua, lukea ja keskustella kosketuksesta ja sen merkityksessä ihmisyydessämme. Unohtamatta sitä kuinka tärkeää on tulla kosketetuksi ja koskettaa.
Koko terapia urani aikana kosketus ja sen erilaiset ilmiöt ovat olleet läsnä, eniten theraplay terapian myötä. Toimintaterapeuttina kosketus on luonteva osa työtä eikä sen käytöstä tai käyttämättä jättämisestä ole ainakaan omiin korviin kantautunut erityistä puolesta/vastaan keskustelua. Lasten kanssa työskennellessä ohjataan ja autetaan myös fyysisesti. Kosketuksen käyttö theraplay-terapiassa jakaa edelleen mielipiteitä vahvasti puolesta ja vastaan. Psykoterapia opinnoissa kosketuksesta puhuttiin melko vähän. Psykoterapiaopintojeni lopputyössä päädyin tutkiskelemaan kosketuksen käytön historiaa länsimaisessa psykoterapiassa, mielenkiintoinen tutkimusmatka, josta ei yllätyksiä puuttunut.
Viime keväänä olin kuuntelemassa kokeneen lastenpsykoterapeutin luentoa. Luennolla puhuttiin myös kosketuksesta, sen tuottamasta oksitosiinista ja sen merkityksestä meille ihmisille. Mieleeni on jäänyt luennoitsijan kertoma esimerkki eräästä terapiaprosessista, jossa hän oli opettanut lasta silittämään itse itseään, jotta lapsi voisi rauhoittua ja lohduttautua. Taustalla ymmärtääkseni ajatus, että terapeutin ei sovi koskea asiakasta. En nyt väitä, että esimerkki olisi yleinen käytäntö, enkä tiedä hoidosta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista enempää. Muistan kuitenkin hämmennyksen luennolla, epäuskon tunteen siitä, että näin voisi aidosti auttaa toista voimaan paremmin. Onko parempi opettaa lapsi hakemaan lohtua omavaraisesti vai olisiko mahdollista olla edes hetken sellainen aikuinen joka antaa mallin hyvästä kosketuksesta. Samaan aikaan kun kosketuksen tärkeydestä löytyy yhä enemmän tutkimustietoa, niin pysyvätkö siitä huolimatta toimintamallit samoina? Ja mihin oikeastaan nämä mallit perustuvat? Seuraammeko joitain menettelytapoja vain tottumuksesta tai sen pelosta, että meitä arvostellaan tai leimataan?
Kirjoittaessani tätä huomaan kuinka vaikea tästä aiheesta on kirjoittaa, kun takaraivossa kaikuvat vuosien varrella vastaan tulleet kielteiset kommentit kosketuksen käytöstä terapiatyössä. Miten monella tavalla tämä kirjoitus voidaan ymmärtää toisin kuin sen olen tarkoittanut? Koskettaminen ja kosketetuksi tuleminen ovat hyvin henkilökohtaisia asioita. Jokaisen omat kokemukset, persoona ja kasvatus vaikuttavat siihen miten asian koemme. Suomalaisilla sanotaan olevan monia muita kansallisuuksia isompi fyysisen koskemattomuuden raja ympärillään, sen rajan rikkominen koetaan epämukavana. Vaikuttaa myös siltä, että ajankuvaan kuuluu kosketuksen lisääntyvä seksualisoituminen ja sitä kautta tietynlainen vääristymä ja vaikeus erotella erilaisia kosketuksen merkityksiä. Onneksi kulttuurissamme lasten halaaminen, syliin ottaminen, tukan pörröttäminen on yleistä ja sallittua, näinhän ei kaikissa kulttuureissa ole.
Kosketuksen vähäisyys liittyy usein yksinäisyyteen niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin maailmassa. Kiristynyt taloustilanne näkyy resurssien vähäisyydessä hoiva-alalla, mikä pakostakin johtaa siihen, että halutessaankaan työntekijöiden ei ole aina mahdollista tarjota aikaa ja hyvää kosketusta päiväkodeissa, vanhainkodeissa, kotihoidossa jne. Halaamisen ja inhimillisen hyvän kosketuksen terveyshyödyistä puhuminen on tärkeää, oli sitten kyse lapsista, aikuisista tai vanhuksista. Tärkeää olisi myös, että puheista seuraisi tekoja. Niin yksilö kuin yhteiskunnallisella tasolla. Sylitellään pieniä ihmisiä, halataan ja paijataan läheisiä, kätellään lämpimästi ja vahvasti uusia tuttavuuksia.