Lasten kehumisesta kasvatuksessa nousee keskustelua aina ajoittain ja mielipiteitä on sekä puolesta että vastaan. Pahimmillaan povataan liiallisen kehumisen johtavan narsismiin tai ainakin huonompaan itsetuntoon. Puolestapuhujat taas uskovat itsetunnon vahvistumiseen ja kehumisen tukevan lapsen tervettä kehitystä. Näitä erilaisia näkökulmia edustavia juttuja lukiessa jäin pohtimaan, että puhummekohan aina edes samasta asiasta kun käytämme sanaa kehuminen. Kriittisen tai kielteisen kannan ottavissa kirjoituksissa kehuminen vaikuttaa olevan ylenpalttista ja osin ansaitsematonta, myönteisissä kirjoituksissa taas kehutaan mm. yrittämisestä ja tsemppaamisesta. Kehu sanana taitaa toisinaan olla miinusmerkkinen, joten pitäisikö ennemmin puhua myönteisen palautteen antamisesta ja kannustamisesta?
En toki voi puhua muiden 70-luvulla syntyneiden puolesta, mutta oma kokemukseni tuosta ajasta on melko niukkaa kehumisen ja kannustamisen suhteen. Omakehu nyt varsinkin oli haisevaa ja tyhmä se oli joka töitänsä kehui, itseänsä kiitteli. Koulussa en muista kiittämisen tai kehumisen olleen mitenkään merkittävä keino opetuksessa, julkisen nolaaminen kylläkin. Luulen, että jaan kokemuksen monien muiden aikalaisteni kanssa esimerkiksi musiikin laulukokeen kauhuista. Meillä laulettiin vuorotellen koko luokan edessä ja jos laulutaito ei opettajaa miellyttänyt keskeytti hän laulamisen tylysti lyhyeen. Hyviä laulusuorituksia ei kiitelty, mutta saivat sentään laulaa loppuun.
Omassa elämässäni käänteentekevä tapahtuma, joka muutti suhtautumistani kehuihin oli 2000-luvun alussa lastenpsykiatri Jukka Mäkelän luento Theraplay©-terapiasta. Luennon innoittamana hakeuduin Theraplay-koulutukseen ja siitä alkoi tutustuminen minulle uudenlaiseen ajatteluun, jossa kehuminen on merkittävä osa vuorovaikutusta. Tavoitteena, että vuorovaikutuksen toinen osapuoli kokee olevansa erityinen juuri sellaisena kuin on.. Theraplayssa ei kehuja kaihdeta, päinvastoin ilmapiiri pyritään kaikella tapaa pitämään myönteisenä ja kannustavana. Terapeutin haasteena on olla aito ja nähdä hyvä toisessa silloinkin kun se on verhottu hankalan käytöksen taakse. Lapsella ja vanhemmalla haasteena on usein kehujen vastaanottaminen ja niihin uskominen. Erityislasten kielteisen palautteen kuorma on usein kohtuuttoman suuri ja kertynyt jo pitkältä ajalta siinä vaiheessa kun terapia pääsee alkamaan. Vanhemmat ovat myös saattaneet kohdata kritiikkiä ja ymmärryksen puutetta omaan vanhemmuutensa liittyen. Yksi suurista opetuksista tuon terapiamuodon parissa on ollut kannustamisen ja myönteisen palautteen voima hoitavana ja korjaavana elementtinä.
Suomalainen kulttuuri ei mielestäni loista myönteisyydellään. Ilahduttavaa on, että pyrkimystä kulttuurin muutokseen löytyy. Esimerkiksi Kehu kaveria ja Kehu tuntematonta kampanjat sosiaalisessa mediassa ovat mainio tapa viedä muutosta eteenpäin. Meillä aikuisilla on merkittävä osuus siinä millaiseen kulttuuriin lapsemme kasvavat ja siksi kehotankin kehumaan lapsen tai kaksi päivässä ja kun vauhtiin pääsee niin puolison, työkaverin ja itsensä! Ole aito, tarkoita mitä sanot, äläkä luovuta tai vähättele kehuasi vaikka sen vastaanottaminen olisikin toiselle vaikeaa. Muista huomata myös itseesi kohdistuvat myönteiset palautteet ja nauttia niistä!